13.9.2011 Annun piti tulla aamulla yhdeksältä meille kahville. Kun kello oli hiukan yli yhdeksän, laitoin kahvin tippumaan. Pojatkin nukahtivat aamutorkuilleen. Kerrankin olisi ollut täydellinen rauha maailman parantelemiseen, mutta Annua ei näkynyt. Kävin soittamassa ovikelloa - ei vastausta. Asunto tuntui hiljaiselta ja tyhjältä. Toivoin, että Annu olisi vihdoin saanut nukuttua kunnolla eikä vaan herännyt ajoissa tai edes ovikellon soittoon. Yritin säilyttää myönteiset ajatukset, mutta asia vaivasi minua pitkin päivää. Illalla ihmettelin asiaa ääneen ja lapsi kertoi, että Annu oli eilen lähtenyt kahden miehen kanssa. Paha aavistus hiipi väkisin mieleen ja alkoi puristaa palleaa. Samalla viikolla uutiset kertoivat karua tarinaa.
Seuraavalla viikolla Annu kävi kotona poliisien kanssa ja yritin mennä kysymään hänen vointiaan. Vakuuttavan kokoinen poliisimies kertoi minulle, että Anneli ei saa nyt puhua kenenkään kanssa. Tutkintavangin voinninkin kysyminen voi ilmeisesti vaarantaa tutkinnan. Muutama kuukausi myöhemmin, kun olin tulossa kotiin, huomasin, että Annun asunnossa oli valot päällä. Ajattelin, että Annun äiti on varmaan käymässä. Soitin ovikelloa ja yllätys-yllätys oven avasikin kovin tutun näköinen iso mies. Se hetki oli yhtä aikaa iso pettymys ja jollain omituisella tavalla aivan suunnattoman huvittavaa. Molemmat (minä ja poliisimies) huokasimme syvään ja molempien ilmeet oli tyyliä ”voi oksennus, taasko toi tyyppi… oikea maanvaiva!” Hymyilimme väkinäisesti toisillemme ja sanaakaan sanomatta poistuin takavasemmalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti