Näin syntyy tarina

Haastattelija: Joo. Sä oot aika taitava salakuuntelemaan vissiin vai?
Lapsi: Joo. (hymyilee).
H: Ja sä oot hiippaillu sinne ja?
L: Aina hiippaillu siihen.

H: Joo.
L: Että meiän pitää, et me ei saada sitten mitään muuta kertoa.
H: Mmm. No onko äiti uhkaillu jollakin tai?
L: Tai sit se on tehny niin tai muuta ja sit se on ollut näin. (heristää nyrkkiä).
H: No onko äiti uhannu että hän tekee jotain tai?
L: On uhannu että sitte se lyö meitä tai sitte se tappaa meiät tai.

H: Nii. Joo. Sä menit sinne aina vähän niinkö pakoon, niinkö?
L: (äännähtää myöntävästi)
H: ...kotona ei ollu kiva olla.

H: Joo, joo. No tota, sen perusteella mitä sä oot mulle nyt kertonu ni musta vaikuttaa siltä et sä oot tienny jo pitkään, jo monta vuotta että...
L: Oon monta vuotta tienny
H: ...miten isä on murhattu.
L: Mut sit mä en oo uskaltanu kertoo enkä mä oo saanu kertoo kellekään ja.
H: Nii
L: Nyt mä vast oon uskaltanu kertoo.
H: Joo. Kuinka pitkään sä oot tienny sen että miten isä on murhattu? Kuin monta vuotta?

H: Missä huoneessa hän sitä piti?
L: Se oli keittiössä.
H: Joo. No tota, joo, et se oli se eri mitä sä näit sillon siellä Ulvilassa, niinkö?
L: Joo.
H: Hyvä.

***************

Karmeintä tässä yllä kuvatussa pätkässä ei suinkaan ole se, että lapsi sanoo äidin uhanneen lyödä tai tappaa, vaan karmeinta on se, että haastattelija laittaa lapselle sanat suuhun EIKÄ EDES JÄLKIKÄTEEN TAJUA NÄIN TEHNEENSÄ, vaikka hänen pitäisi nimenomaan olla koulutettu haastattelukniikoihin, joissa ei johdatella haastateltavaa.

Koko soppa eli kaksi oikeudenkäyntiä ovat alkaneet erittäin mitättömästä, arkipäiväisestä tilanteesta, jossa lapsi on tuhrinut itsensä ja häntä on siitä moitittu tyyliin: Mistä sä olet toimmoista oppinut? Lapsi on, kuten lasten kuuluukin, ottanut kysymyksen kirjaimellisesti ja keksinyt hätäpäissään ratkaisuksi: "Isosiskolta", mikä onkin ollut mainio keksintö, koska isosisko ei ole paikalla ollut puolustamassa itseään ja isosisko on muutenkin ollut huonossa huudossa kyseisten aikuisten silmissä. Ja lapsi kyllä tietää, kenestä ei pidetä. Ja tästä ohi mennen heitetystä moitteesta ja retorisesta kysymyksestä: "Mistä sä tuollaista olet oppinut?" on lähtenyt liikkeelle kaikki tarinat, joita nyt kuunnellaan eri oikeusasteissa suljettujen ja avointen ovien takana.

Näiltä lapsilta on tuosta heitosta alkaen kyselty ja kyselty ja kyselemästäkin päästyä kyselty. Ja kannustettu ja heitetty ideoita, mitä voisi vielä kertoa ja lapsethan ovat tehneet työtä käskettyä ja kaikki ovat olleet tyytyväisiä itseensä kun näin hienoja tarinoita on yhdessä saatu aikaiseksi. Että silleen. Kyllä pistää vihaksi aikuisten ihmisten tyhmyys.

Sanaton

Päivystin tänään puolen päivän aikaan tietokoneella, jotta saisin heti tuoreeltaan tiedon Annun ja Jensin tuomioista. Toivoin parasta, mutta pelkäsin pahinta. Jälkimmäinen toteutui.

Kirjoitin Annulle kirjeen. Ei siitä pitkää kirjettä tullut, eikä kovin selkeää. Minulta ovat harvoin sanat hukassa, mutta nyt ne pakenevat ulottumattomiini. Mitä voin sanoa ihmiselle, jolta kerta toisensa jälkeen riistetään toivo tulevaisuudesta ja usko siihen, että oikeus toteutuu? Halusin sanoa, että vaikka asiat nyt näyttävät kovin synkiltä, niin ennen pitkää ne muuttuvat paremmiksi. Olen ennenkin sanonut niin. Olen silloinkin ollut väärässä.

Toivottavasti kirjeeni kuitenkin edes hiukan lämmittää vastaanottajaansa.

Totuuden haudalla.

Yritin ensin kirjoittaa, taas kerran tosiasioita, mutta pyyhin kaiken tekstin pois. Tässä Annelin ja Jensin jutussa ei millään tosiasioilla ole mitään merkitystä. Siispä kerron vain tunteistani kuultuni, että hovioikeus oli tuominnut Annelin ja Jensin seksuaalirikoksista, joita ei ole koskaan tapahtunut. Tosin tunteetkin ovat todellisia, joten tosiasia on, että en tuntenut mitään luettuani tuomiosta. Olen tosi helpottunut siitä, että en vaipunut epätoivoon, alkanut parkua ääneen, nauranut hillittömästi tai reagoinut millään muullakaan tavalla, joita saatetaan pitää niin kutsuttuina oikeina tapoina silloin, kun ihminen kuulee järkyttävän uutisen.

Olen pannut merkille, että oma puolustusreaktioni sellaisiin asioihin, jotka ovat todella ikäviä, mutta joille en itse katso enää voivani tehdä mitään on, että lakkaan tuntemasta mitään. Se on siis itselläni se äärimmäisin, viimeinen tapa reagoida, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Ennen tuota vaihetta käyn läpi ärtymyksen, turhautumisen, epätoivon, vihan ja surun kaltaisia tunteita ja jos prosessi vain pitkittyy ja alkaa näyttää siltä, että mitkään tunteeni tai tekemiseni eivät ratkaise ongelmaa, kytkeytyvät tunteet pois päältä. Loistava ominaisuus, joka on varmaankin vuosituhansien kuluessa kehittynyt ihmisille, jotta he kykenisivät parhaalla mahdollisella tavalla jatkamaan elämäänsä, siinäkin tapauksessa, että kohtaavat ylivoimaisen suuria ongelmia, joita eivät itse kykene omalla toiminnallaan ratkaisemaan.

Niin kauan kuin minulla oli toivoa että totuus tajutaan, tunsin myös epätoivoa, äärimmäistä turhautumista ja huolta. Nyt kun olen menettänyt toivoni, ovat myös kadonneet tunteet, joiden ajamina olen yrittänyt osaltani auttaa tuomaan julki totuutta tässä asiassa, jossa totuus on piilottu lakipykälien taakse. Nyt on vain jäljellä enää tunteeton tila. Totuuden hautaamisen kanssa hautaan laskettiin myös epätoivoni. Ja jäljellä ei ole mitään.

Törkeä kunnianloukkaus

Pistää vihaksi, sapettaa, tekee voimattoman olon ja saa surkealle miellelle. Nettikiusaaminen. Olen törmännyt reaalielämässäkin ihmisiin, joiden teot ja sanat ovat ilkeitä, tyhmiä, epäjärjellisten pelkojen rienaamia, loukkaavia tai uhkaavia. Usein nämä ovat olleet myös henkilöitä, jotka ovat omasta mielestään vain pitämässä huolta siitä, muut ihmiset noudattavat lakia. He kokevat olevansa lain puolella ja että heillä on siten oikeus uhkailla lainrikkojia fyysisellä ja henkisellä väkivallalla. Itse he eivät tiedosta omalla käytöksellään rikkovansa paitsi hyviä tapoja, niin myös lakia laittomine uhkauksineen. Heillä ei ole minkäänlaista halua ja kykyä asettua toisen asemaan tai jos heillä se onkin, niin silloin he haluavatkin että tuo toinen omassa asemassaan tuntee itsensä pelotelluksi ja olonsa kurjaksi.

Ja nyt näillä ihmisillä on käytössään netti, jonka turvin he voivat nimerkkiensä suojissa loputtomasti kiusata esimerkiksi 15-vuotiaita tyttöjä kertomalla, että nämä eivät ulkonäöltään muistuta isäänsä ja siten tuskin ovat isiensä lapsia tai väittämällä näitä murhaajiksi ja pahoinpitelijöiksi. Luin viikonloppuna kolmesta poliisista, jotka työskentelevät netissä tapahtuvan  kiusaamisen ja rikosten selvittelyssä. Laitoin Rantakoski nimimerkillä kirjoittavasta henkilöstä nettipoliisille viestin ja toivoin apua kiusaamisen lopettamiseen. Katsotaan tuleeko sitä.

Matkalla

Tein junamatkan, jonka aluksi lueskelin erään tuttavani kanssa käymääni kirjeenvaihtoa. Olen säästänyt kaikki kirjeenvaihtokavereideni, tuttavien, ystävien, entisten ja nykyisten heilojen kirjeet ja tämänkin nyt puheena olevan tuttavan kanssa olen ollut yhteyksissä lähinnä kirjallisesti, joten yli kymmenenkin vuotta vanhat jutut löytyvät kaikki dokumentoituina. Tämän ihmisen elämää ja mielenkiinnon kohteita löytyy myös tietokoneelle kuvina ja teksteinä tallennettuina vuosien varrelta tosi paljon; paljon normaali-ihmistä enemmän; ja löytyypä myös äänitettyä materiaalia hänen elämästään sellaiset määrät, että kaiken läpi käymiseen menisi takuulla viikkotolkulla aikaa. Tuttavani on myös pitänyt päiväkirjaa, joten jopa hänen ajatuksiaan löytyy dokumentoituina.

Matkan aikana sain tilaisuuden puhua tuttavastani eräiden ihmisten kanssa, joista osa väitti hänen tehneen tekoja, jotka ovat täysin ristiriidassa sen valtavan aineiston kanssa, mikä tuttavani elämästä on dokumentoitunut ja dokumentoitu vuosien varrella. Osa kuulijoistani oli uteliaita tietämään, millainen tämä tuttavani oikein on ihmisenä. Erityisen kiinnostuneita tunnuttiin olevan siitä, kuinka hyvin tunnen hänet. Tätä kirjoittaessani minulle valkeni, että itse asiassa toisen tuntemisella tarkoitetaan varmaankin noin yleisesti ottaen sitä, että kuinka hyvin osaisin ennustaa, miten henkilö toimii missäkin tilanteessa; tai ainakin tämä voisi olla yksi tapa lähestyä toisen tuntemista. Eikö totta?

Itse olen joskus hämmästyttänyt jopa itseni tuon tuntemisasian suhteen. Etukäteen ajatellen olisin nimittäin kuvitellut tietyssä tilanteessa tuntevani, ajattelevani ja toimivani tietyllä tapaa, mutta sitten kun olen tuohon tilanteeseen sattumalta joutunut, olenkin tuntenut, ajatellut ja toiminut aivan toisella tapaa. Miten siis voi kenestäkään sanoa tuntevansa tämän, kun ei toisinaan tunne edes itseään?

Edellä olevan tietäen en olekaan ollut kiinnostunut vakuuttamaan ketään siitä, että tunnen sataprosenttisesti tuttavani ja siten voin olla varma, että tietäisin mitä hän tulee milloinkin tekemään. Sen sijaan kerron mielelläni ihan tosiasioita menneestä ja siitä miten hän on todistettavasti menetellyt missäkin tilanteessa ja mitkä asiat ovat todistettavasti hänelle tärkeitä. Kenen tahansa tuttavani asioiden kanssa tekemisissä olevan ihmisen olisi itse asiassa todella helppoa tutustua häneen sen materiaalin välityksellä, joka hänestä ja hänen elämästään on olemassa, jolloin ei tarvitsisi tulla minulta tivaamaan, kuinka hyvin tunnen hänet, vaan voisi tehdä ihan omat johtopäätökset ihan sen saman materiaalin pohjalta, jonka perusteella minäkin olen omani tehnyt.

Entä olivatko kuulijani kiinnostuneita tosiasioista? Se jää nähtäväksi. Entä olivatko kuulijani kiinnostuneita siitä materiaalista, joka tuttavasti on olemassa? Sekin jää nähtäväksi. Mutta sen tiedän, että osa kyseisistä henkilöistä ei ole lainkaan kiinnostuneita ottamaan selvää siitä, millainen ihminen tuttavani on ja mikä on hänelle tärkeää. Eivät he ole myöskään kiinnostuneita siitä mitä tuttavani on tehnyt tai ollut tekemättä. Nämä asiat päättelen siitä, että he eivät halua tutustua saatavilla olevaan materiaaliin. Mutta yhdestä asiasta he ovat kiinnostuneita: syyttämisestä. Tämän puolestaan päättelen siitä tosiasiasta, että he esittävät paljon syytteitä. Ihminen joka esittää syytöksiä, muttei halua tutustua materiaaliin, jonka perusteella voisi päätellä syytteiden todenperäisyyden, ei ole kiinnostunut syyllisyydestä tai syyttömyydestä, vaan syyttämisestä. En tunne näitä ihmisiä sen tarkemmin, joten en tiedä mikä muu heitä kiinnostaa tai millaisia ihmisiä he muutoin ovat, mutta edellä olevat päätelmäni olen tehnyt heitän toimintansa pohjalta ja omiin havaintoihini perustuen.

Monille saattaa tulla yllätyksenä, että syyttämisestä kiinnostuneet ihmiset eivätkään itse asiassa ole kiinnostuneita syyllisyydestä tai syyttömyydestä, olemmehan jotenkin naivisti kasvatettuja kuvittelemaan, että syyttäminen, syyllisyys ja syyttömyys liittyvät olennaisesti toisiinsa siten, että syyllisiä syytetään ja syyttömiä ei syytetä. Itseltäni tällainen naivius karisi jo nuorena tyttönä, mutta ilmeisesti tämä on yksi yleisimpiä harhaluuloja, jotka ovat vallalla. Mutta ajatelkaa nyt itsekin: jos syyttömiä ei syytettäisi, niin eläisimme utopiassa (haavemaailma). Syyttäminen laaja-alaisesti tarkastaltuna tarkoittaa ilmiötä, jossa jonkun väitetään tehneen jotain tai olevan jonkinlainen. Utopiassa kukaan ei väittäisi kenenkään tehneen asioita, joita tämä ei ole oikeasti tehnyt eikä kukaan myöskään väittäisi kenenkään olevan toisenlainen kuin mitä hän todellisuudessa on. Näin ollen ei myöskään esiintyisi viattomien kiusaamista. Kuulostaako siltä, että eläisimme tällaisessa maailmassa, jossa viattomia ei kiustata tai ihmisiä haukuta milloin milläkin pilkkanimillä, vaikka heidän ainoa rikoksensa onkin olemassa olo ja se, että he nyt vaan sattuvat olemaan sopivia kohteita kiusaajille.

Nyt täytyy todeta, että sen verran tunnen itseäni, että jos aikoisin esittää jostakin ihmisestä syytöksiä, jotka pilaavat hänen ja hänen läheistensä elämän, niin varmistaisin kaikin käytettävissä olevin keinoin, että esittämäni syytökset pitävät paikkansa, ja että kyseinen ihminen on oikeasti ansainnut tulla kivitetyksi. Hämmästyttävää on huomata, että näin eivät suinkaan kaikki menettele. Paitsi nettipalstalle nimettöminä kirjoittavat ihmiset,  niin myös useat viranomaiset noudattavat näköjään elämässään aivan toisenlaisia periaatteita.

Tästä pääsenkin pohtimaan: millainen ihminen KYKENEE kivittämään toisen, eikä ole edes KIINNOSTUNUT ottamaan selvää siitä, ansaitseeko ihminen tulla kivitetyksi? Ymmärrän, että jos tietoa ei ole tarjolla, niin on pakko tehdä jonkin verran musta-tuntuu-päätelmiä, mutta silloinkin jättäisin mieluummin kivittämättä syyllisen kuin ottaisin tietoisen riskin syyttömän kivittämisestä. Sitä en sen sijaan ymmärrä, että kun tietoa on tarjolla yllin kyllin niin ei edes haluta tutustua olemassa olevaan materiaaliin, josta selviäisi, mikä on totta ja mikä ei. Miten ihmeessä nämä ihmiset nukkuvat yönsä? Eikö heillä ole ollenkaan omaatuntoa? Ovatko he niin kylmiä, että heitä ei liikuta kaikki se tuho, mitä he saavat aikaan muiden elämässä? Vai ovatko he paitsi kylmiä niin myös kykenemättömiä tekemään havaintoja ja käsittelemään faktoja? Vaikea sanoa näin vähällä kokemuksella ko. henkilöistä, mutta tällaisia kysymyksiä pakostakin herää heidän toimintaansa jonkin verran seurattuani.

Luin erästä tanskalaista dekkaria, jonka päähenkilö-poliisi koki karmeita tunnontuskia sen vuoksi, että oli aikanaan tutkinut erästä murhaa ja päätynyt pitämään syyllisenä henkilöä, joka myöhemmin osoittautukin syyttömäksi. Syytön teki itsemurhan ennen kuin hänet ehdittiin virallisesti asettaa syytteeseen. Tietäen sen kuinka raskasta itselleni olisi omilla toimillani pilata jonkun toisen elämä, ihmettelen sitä, eivätkö kaikki tunnekaan näin? Eivätkö kaikki varokaan pilaamasta viattomien elämää tahallaan tai vahingossa. Vastaus on: eivät todellakaan. Suomikin on pullollaan koulu- ja työpaikkakiusaajia, viattomien päälle potentiaalisesti kaahaavia rattijuoppoja ja muita riskikäyttäytyjiä, jotka eivät etukäteen ole kiinnostuneita siitä, millaista tuhoa heidän tekemisensä aiheuttavat tai saattavat aiheuttaa viattomille ihmisille. Itse pelkään omaatuntoani siinä määrin, että varon visusti kivittämästä mutu-fiiliksellä vastaantulijoita ja toivoisin ominaisuuden olevan yleisempikin.

Tervehdys kaikille!

Ansku tässä kerran jo kauan sitten kyseli mielipidettäni tästä blogista ja vastaan nyt "pienellä" viiveellä, että minun puolestani se on OK ja on ihan hyvä, että jossain tulee esiin myös asioiden toinen puoli. Olen kiitollinen siitä, että minulla on näin hyviä ystäviä.

Itse en ole jaksanut kauheasti kirjoitella, kun tämä prosessi on vienyt kaikki voimat.

Raskasta on ollut nähdä myös se, mitä tämä kaikki on tehnyt perheelleni ja läheisilleni. Surullista kyllä, edes Korkein oikeus ei saanut laitettua pistettä tälle järjettömyyden riemuvoitolle. Sen seurauksena lapset joutuvat elämään jatkossakin ilman asianmukaista hoitoa ties miten pitkään, ja kaikki vain siksi, että mikään viranomainen ei näköjään pysty myöntämään virheitään ja ottamaan vastuuta teoistaan.

Sekä murhajutun että tämän siitä poikineen toisen jutun runnominen eteenpäin perustuu samaan strategiaan: syyttäjät ovat keränneet niin ison kasan roskaa, että vaikka kaikki "näyttö" voidaan todeta pala palalta pelkäksi roskaksi, siitä jää niin paha haju, että tuomarit ovat valmiita tuomitsemaan joka tapauksessa.

Vaasan hovioikeudessa oli sen verran fiksut tuomarit, että he huomasivat pahan hajun johtavan Porin poliisiin eikä minuun. Toivottavasti järki voittaa tälläkin kertaa.

Tämä edellä sanottu pätee myös Jens Kukkaan. Hän on särmikäs persoonallisuus ja tiukka kasvattaja, mutta minun tai kenenkään muunkaan lapsille hän ei ole koskaan tehnyt mitään pahaa, minkä jopa hänen pahimmat vihamiehensä (ja väitetyt ulkopuoliset uhrit) vahvistavat.

Päin vastoin Jens suhtautuu jyrkän tuomitsevasti kaikkeen alaikäisiin kohdistuvaan ahdisteluun, kuten hänen siskonsa edellisessä blogikirjoituksessa totesi. Jens on aikoinaan puolustanut teini-ikäistä siskoaan tilanteessa, jossa samassa taloudessa asunut uusioperheen ei-sukuaoleva "isoveli" osoitti sopimatonta kiinnostusta "pikkusiskoaan" kohtaan.

Kaiken tämän saastan keskellä on ollut vaikeaa ylläpitää positiivista elämänasennetta, mutta yritän jaksaa - jos ei muuten niin lasten ja Jukan takia. Jukka oli aikoinaan tunnettu siitä, että hän jaksoi väsymättä pitää heikompien puolta ja taistella vääryyksiä vastaan. Jukka kääntyisi haudassaan, jos tietäisi, mitä Porin poliisi on muutaman syyttäjän ja muutaman objektiivisuutensa menettäneen "asiantuntijan" avustuksella tehnyt perheellemme.

Minä jatkan nyt Jukan jalanjäljissä taistelua oikeuden ja perheemme puolesta.

Kirjoittanut Anneli Auer, 27.01.2013