Yritin ensin kirjoittaa, taas kerran tosiasioita, mutta pyyhin kaiken tekstin pois. Tässä Annelin ja Jensin jutussa ei millään tosiasioilla ole mitään merkitystä. Siispä kerron vain tunteistani kuultuni, että hovioikeus oli tuominnut Annelin ja Jensin seksuaalirikoksista, joita ei ole koskaan tapahtunut. Tosin tunteetkin ovat todellisia, joten tosiasia on, että en tuntenut mitään luettuani tuomiosta. Olen tosi helpottunut siitä, että en vaipunut epätoivoon, alkanut parkua ääneen, nauranut hillittömästi tai reagoinut millään muullakaan tavalla, joita saatetaan pitää niin kutsuttuina oikeina tapoina silloin, kun ihminen kuulee järkyttävän uutisen.
Olen pannut merkille, että oma puolustusreaktioni sellaisiin asioihin, jotka ovat todella ikäviä, mutta joille en itse katso enää voivani tehdä mitään on, että lakkaan tuntemasta mitään. Se on siis itselläni se äärimmäisin, viimeinen tapa reagoida, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Ennen tuota vaihetta käyn läpi ärtymyksen, turhautumisen, epätoivon, vihan ja surun kaltaisia tunteita ja jos prosessi vain pitkittyy ja alkaa näyttää siltä, että mitkään tunteeni tai tekemiseni eivät ratkaise ongelmaa, kytkeytyvät tunteet pois päältä. Loistava ominaisuus, joka on varmaankin vuosituhansien kuluessa kehittynyt ihmisille, jotta he kykenisivät parhaalla mahdollisella tavalla jatkamaan elämäänsä, siinäkin tapauksessa, että kohtaavat ylivoimaisen suuria ongelmia, joita eivät itse kykene omalla toiminnallaan ratkaisemaan.
Niin kauan kuin minulla oli toivoa että totuus tajutaan, tunsin myös epätoivoa, äärimmäistä turhautumista ja huolta. Nyt kun olen menettänyt toivoni, ovat myös kadonneet tunteet, joiden ajamina olen yrittänyt osaltani auttaa tuomaan julki totuutta tässä asiassa, jossa totuus on piilottu lakipykälien taakse. Nyt on vain jäljellä enää tunteeton tila. Totuuden hautaamisen kanssa hautaan laskettiin myös epätoivoni. Ja jäljellä ei ole mitään.
http://poliisirikollisena.wordpress.com/tag/anneli-auer/
VastaaPoistaTämä on järkyttävää luettavaa, mutta Luojan kiitos ihmisissä on niitä ajatteleviakin, ehkä jokunen prosentti. Täytyy sanoa, että pistää vihaksi. Moinen epäoikeudenmukaisuus on jotain, mitä on vaikea kestää, mutta johon on näköjään vähintään yhtä vaikeata saada muutosta.
Olen päättänyt, että muutan pois Suomesta. Olen itse joutunut toteamaan, että täällä oikeusturvani on olematon. Minut on aikoinaan tuomittu rikoksista, joissa todellisuudessa uhrina olin minä itse. Tekijät käänsivät asian toisinpäin. Toinen heistä oli huumediileri ja toinen poliisin vasikka. Koska minulla on 7 vuotta vanha merkintä, jonka mukaan minua on 20-vuotiaana epäilty ks. rikoksista, (törkeä pahoinpitely x2, ryöstö, huumausainerikos) niin minulle voi tehdä aivan, aivan mitä vain. Poliisit, rikolliset ja erilaiset kiusaajat, mukaanlukien oma perheeni, ovat tehneet elämästäni todella mielenkiintoista.
Nyt kerään rahaa, hankkiudun eroon ylimääräisestä tavarasta ja olen jopa vaihtanut nimeni. Olen tullut siihen tulokseen, että mikäli haluan vielä jonain päivänä elää ihmisarvoista elämää, niin minulla ei ole vaihtoehtoja. On vain kadottava, lähdettävä pois. Aloitettava alusta, jossain muualla. Mietin usein Annelia, vaikkemme koskaan ole edes tavanneet. Toivon, että jonain päivänä hän saa oikeutta, mutta pahalta näyttää. Jos voin joskus auttaa, niin antakaa minulle siihen mahdollisuus.
Joka tapauksessa, minä olen joskus nuoruudessani jopa toilaillutkin, enkä ole kuten Anneli. Anneli on kunnon ihminen, perheenäiti ja tavallinen tyyppi. Hän ansaitsisi kyllä parempaa.
Ilona