Poliisista iltaa

Pystyn vastaamaan siihen, missä tarkalleen ottaen seisoin silloin kun Porin poliisista soitettiin ja kerrottiin Annun perhettä koskettaneesta tragediasta. Muisti on siitä jännä ja valikoiva asia, että sen syövereihin jäävät säilöön sekä olennaiset että epäolennaiset seikat aivan sattumanvaraisesti.

Ei poliisi tietenkään heti ensimmäiseksi kertonut, mitä oli tapahtunut, vaan kertoi vain sen verran, että pystyi esittämään kysymyksiä koskien Annua ja Jukkaa. Yhteydenpitomme oli ollut hyvin vähäistä edeltävän parin vuoden ajan, joten mitään ajankohtaista tietoa ei minulla ollut poliisille tarjota.

Puhelun loppupuolella vasta selvisi, että Annua oli puukotettu ja kysyin, voiko hänelle soittaa sairaalaan? Tuosta sairaalapuhelusta on mieleeni jäänyt, että en kysynyt, emmekä puhuneet suoranaisesti mitään murhayön tapahtumista. Meille kummallekin luonteenomaisella tavalla puhuimme tulevaisuudesta ja käytännön asioista; siitä pärjäisikö Annu, keneltä hän saisi apua, miten muutto murhatalosta järjestyisi, ja minne voisin lähettää lelut, jotka olimme porukalla keränneet lapsille. Puhelun jälkeen olin luottavaisella mielellä ja kerroin Annun terveiset muullekin porukalle. Vakuutin hänen pärjäävän.

Vaikutelmani osoittautui oikeaksi. Annu pärjäsi, mutta liian yksin Annu kuitenkin jäi. Annun omin sanoin: Jukka oli paitsi mieheni, niin myös paras ystäväni. Vuonna 2009 tuohon parhaan ystävän rooliin ujuttautui peite-Seppo. Siinä vaiheessa kun peitepoliisin ja muiden poliisien toimesta Annulle uskoteltiin, että ihmisen on mahdollista seota niin pahasti, ettei hän jälkikäteen muista tappaneensa ihmisen, olisi Annulla pitänyt olla rinnallaan joku oikea ystävä, johon peilata hänelle syötettyjä valheita.

Tuntemani Annu on erittäin rehellinen ja faktoihin päätöksensä perustava ihminen. Hän ei tajunnut, että jokainen poliisi ei suinkaan ole samanlainen kuin hän itse. Annun vahvuus, rationaalisuus ja tosiasioiden mukaan toimiminen, kääntyikin heikkoudeksi kun hän päiväkausien painostuksen jälkeen alkoi pitää tosiasioina hänelle syötettyjä valheita, "faktoja", joiden mukaan on ääniteknisesti, lasten ja jälkikoiran toimesta todistettu, että ulkopuolista murhaaja ei ole ollut olemassa ja että hän on seonnut ja tappanut miehensä muistamatta itse tapahtumista mitään.

Surkuhupaista tai pelottavaa (suomalaisen oikeusjärjestelmän kannalta) näissä poliisin todisteluissa on esim. se, että jälkikoiraa ei koskaan edes viety takapihalle etsimään jälkiä, koska siellä oli käynyt jo niin monta poliisia sotkemassa huppumiehen poistumisjäljet. Silti Annelille vakuutettiin, että koira ei löytänyt jälkeä. Annelilla ei tuohon aikaan ollut mitään tietoa jäljestämisestä tuona yönä tai jäljestämisestä yleensäkään. Häneen teki suuren vaikutuksen se, että lahjomaton poliisikoirakaan ei kuulemma ollut jälkiä löytänyt, joten paikalla ei voinut ketään olla ollut. Tuossa vaiheessa toivon, että olisin ollut Annun peilinä.

Poliisin Annulle uskottelema tapahtumakulku ei tietenkään ollut todisteiden valossa mahdollinen: riidan jälkeinen, äkkipikaistuksissa tehty tappo kun nyt ei millään sovi yhteen sen kanssa, että Annussa ei ollut jälkiä tappelusta tai verestä, paikan päältä löytyi vieraita kengänjälkiä, vieraita kuituja ja vieras dna, murha-asetta ei ollut löytynyt, 9-vuotias tytär oli myös nähnyt tunkeutujan, ja hälytyskeskukseen tullut puhelu osoitti Jukan olleen hengissä muutamaa minuuttia ennen poliisien tuloa paikanpäälle. Muun muassa.

Poliisi tarvitsi epätoivoisesti Annun tunnustuksen, joksi julistettiinkin tiedotusvälineissä Annun pohdinnat, joissa hän poliisin johdattelemana miettii, mitkä tapahtumat olisivat voineet olla johtamassa niin kammottavaan raivostumiseen ja muistinmenetykseen, että hän olisi päätynyt tekemään tapon. Annu yritti ja saikin itsensä vakuuttuneeksi siitä, että varmaankin jokin arkipäiväinen riita olisi ollut syynä tähän, koska mitään todellista kahnausta Jukan ja hänen välillä ei ollut.

Tässä vaiheessa poliisit eivät tietenkään kertoneet Annulle, että itse asiassa hänen olisi pitänyt paitsi tappaa miehensä suunnitelmallisesti (ei taistelun tuoksinassa), niin myös tehdä kaikki lavastusjäljet, puukottaa itseään rintaan, hankkiutua eroon tappovälineestä, kengistä ja vaatteista, pestä itsensä ja saada lapsensa näkemään olemattomia murhaajia. Kaikki tämä muistamatta itse mitään näistä tapahtumista. Ja aikaa tähän kaikkeen olisi ollut käytettävissä pari minuuttia.

Näin paksua puppua Annu ei olisi niellyt, mutta hänellepä ei asioita paljastettukaan. Hänelle kerrottiin valittuja valheita ja luvattiin että hän pääsee tapaamaan lapsiaan ollessaan yhteistyöhaluinen. Ja Annuhan oli. Hän halusi, että tuon yön tapahtumat selviävät. Salakuunnellusta puhelusta selviää, että hän oli valmis kantamaan vastuunsa, jos osoittautuisi, että hän on saanut muistinmenetyksen ja syyllinen miehensä kohtaloon.

Annu ei alun perin kuvitellut tarvitsevansa asianajajaa. Syytön ihminen, mihin hän sellaista tarvitsisi? Niinpä asianajaja Juha Mannerille paljastui Annun tilanne vasta siinä vaiheessa, kun Annu oli jo päivien ajan ollut yksin poliisin puhutteluissa. Väsyneenä ja huolesta sekaisin. Mannerille paljastui myös se tosiasia, että Annelille oli valehdeltu ja että hän oli pikku hiljaa alkanut uskoa noihin valheisiin. Vasta Manner kertoi Annulle, ettei kaikkea, mitä poliisi sanoo, tarvitse pitää totena. Annun kannalta tämä FAKTA kerrottiin turhan myöhään.

Myös muut poliisin kertomat valheet paljastuivat aikanaan: toisin kuin poliisi väitti, lapset olivat pysyneet alkuperäisissä kertomuksissaan, vaikka kuumeista tytärtä kuulusteltiinkin sellaisella tavalla, että kuulustelunauhan nähneitä poliisejakin hirvitti. Hälytyskeskuksen nauhalla kuuluvat äänet puolestaan todistivat samaa kuin Annelin ja hänen tyttärensä kertomukset tuon yön tapahtumista. Juoksuaskelten äänet kuultiin oikeissa kohden ja nauhalta kuuluu myös ähkäisy, joka saattaa olla murhaajan aiheuttama. Ja sitä mitä nauhalta ei kuulu, sitä ei voikaan kuulua, johtuen äänitystekniikasta.

Ei ihme, että kaikkia oikeudenkäyntejä on leimannut sama piirre: syyttäjä yrittää salata kaiken aineiston ja syytetyt haluavat kaiken julkisuuteen. Ja sitä mukaa kun aineisto on julkistettu on selvinnyt se, minkä vuoksi näin halutaan tehdä. Tosiasiat puhuvat puolestaan. Tosiasioiden takia Anneli myös vapautettiin murhasyytteistä hovioikeudessa. Vielä tänäkin päivänä syytetyt haluaisivat julkiseksi sen materiaalin, jonka pohjalta heitä syytetään raiskaukauksista ja muista hirmuteoista. Miksi? Siitä samasta syystä kuin aiemminkin: siitä voisi jokainen itse päätellä, onko syyttäjällä aihetta syyttää, saati sitten tuomareilla tuomita heitä syyllisiksi. Ja miksi he tällaista haluaisivat? Siitä syystä, että materiaali todistaa, että vastaus kumpaankin edellä esitettyyn kysymykseen on: ei.