Koskapa
kaikki Annun ja Jensin tuomioon johtanut materiaali on salaiseksi julistettua,
ei sitä voi julkisuudessa käsitellä. Runsaslukuiselle blogiyleisöllemme olisi kuitenkin
kiva saada uutta pohdittavaa ja ajanvietettä. Minä en osaa kirjoittaa
eläinsatuja, joten ajattelin sen sijaan kertoa opettavaisia tarinoita omasta
elämästäni.
Olin hiukan alle
kymmenvuotias, kun sain äidiltäni joululahjaksi sukset. Minä vihaan
hiihtämistä, mutta siihen maailman aikaan minun kotinurkillani joka muksulla
piti olla omat hikilaudat. Niillä sivakoitiin koulun pakkohiihdot, jos ei
muuta. Äitini oli kahden lapsen yksihuoltaja, eikä meillä ollut liikaa
rahaa. Uusien suksien ostaminen teki varmasti huomattavan loven äitini
kukkaroon.
Liikuntapäivänä
kiinnitin uudet sukset jalkaani ja yritin orientoitua. Jo lähdössä horjahdin
niin, että tasapainon säilyttääkseni jouduin nostamaan toisen suksen ilmaan. Kun
sain sen takaisin ladulle, se sojotti menosuuntaan. Alkuahdingon jälkeen meno
ei mainittavasti parantunut. Suksissani ei ollut voiteita, joten ylämäkeen
hiihtäminen oli lipsuttelevaa tuskaa. Alamäet tulin niin lujaa,
että pelkäsin henkeni puolesta. Meren jäällä käyvä viima palellutti poskiini valkoiset
läiskät.
Kotiin
palattuani äiti kysyi, miten hiihto sujui uusilla suksilla. En halunnut
pahoittaa hänen mieltään, joten päästin suustani pienen, valkoisen valheen. Väitin,
että minut valittiin hiihtonäyttöjeni johdosta koulujenvälisiin
hiihtokilpailuihin. Äiti ilahtui kovasti ja kysyi, koska kisat pidetään. Vastasin,
että viikon päästä maanantaina. Toivoin hiljaa mielessäni, että äiti unohtaisi
koko asian siihen mennessä.
Ei hän
unohtanut. Kyseisenä maanantaina jouduin kantamaan hämäyksen vuoksi sukset
kouluun. Kotona äiti taas kysyi, miten meni. Vastasin pokkana, että voitin koko
kisan.
En vielä
tänä päivänäkään ymmärrä, miten äitini saattoi senkin valheen uskoa. Täytyihän
hänen tietää, että en koskaan vapaaehtoisesti mennyt ladulle. En myöskään ole
mikään urheilullinen luonnonlahjakkuus. Mutta hän uskoi kaiken innoissaan ja
ylpeänä. Sitten alkoi soittelu sukulaisille ja tuttaville. Joka kerta, kun
kerroin saman valheen puhelimessa jollekin uudelle ihmiselle – äiti hymyili
onnellisena vieressä – oloni muuttui kurjemmaksi ja omatuntoni entistä mustemmaksi. Silti en
tunnustanut, miten asia oikeasti oli. En enää kehdannut. Seurasin hiljaa, kun
keksimäni hätävalhe kasvoi kasvamistaan.
Ennen
pitkää asia onneksi hiipui pois ihmisten mielistä. Äitikään ei jostain syystä
koskaan ihmetellyt, miksi hänen tyttärensä oli hiihdon varttilahjakkuus. Mutta
minä en unohtanut. Vielä vuosia myöhemmin saatoin valvoa yökaudet ja
kärvistellä omantunnontuskissa.
Lopulta
mittarini tuli täyteen. Olin kärsinyt huonoa omatuntoa niin kauan, että halusin tunnustaa – kävi miten kävi. Kello oli kaksi sinä aamuyönä, kun marssin äidin sängyn viereen ja ravistin hänet hereille. Sikiunesta herätetyn
äidin ilme oli näkemisen arvoinen, kun jo teini-ikään ehtinyt tytär tuli
kyynelsilmin tunnustamaan lapsuuden syntejä.
Mutta se
kannatti. Valhe ei enää jäytänyt mieltäni, sen tilalle tuli muisto. Nyt se jo
naurattaa.
Mikä on
tarinan opetus? Lapsi saattaa joskus valehdella säästääkseen läheisiään
mielipahalta tai päästäkseen itse tilanteessa helpommalla – harmittomalta
tuntuva epätotuus livahtaa pienestä suusta kovin helposti. Joskus valhe saattaa
saada yllättävät mittasuhteet. Mitä isommaksi valhe kasvaa ja mitä useampi
siihen uskoo, sitä vaikeampi sitä on enää korjata. Ja toisinaan aikuiset
uskovat ihan merkillisiä juttuja.
Onneksi
koskaan ei ole liian myöhäistä kertoa totuutta. Helppoa se ei ole. Joku saattaa
suuttua tai pahoittaa mielensä. Voi tulla huutoa ja itkua. Mutta siitä
huolimatta; totuuden kertominen kannattaa.
Sillä saa itselleen rauhan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti