Merkille pantavaa on se vimma, millä Aueria puolustavien ihmisten mainetta mustataan, miten heitä rangaistaan mielipiteistään ja kielletään kertomasta jutun tosiasioita. Itsellenikin on tällainen vakavahenkinen puhuttelu pidetty, mutta sehän on vain pientä sen rinnalla, mitä Juha Joutsenlahti on joutunut kokemaan. Onneksi on hänen kaltaisiaan ihmisiä, vaikka tuskinpa Joutsenlahtikaan aavisti miten kovan hinnan saisi maksaa siitä että kertoi julkisesti tosiasiat jotka oli havaittu ja jotka eivät tue Annelin syyllisyyttä. Hänen vetämässään murhatutkimuksissahan oltiin aikanaan tultu sekä hänen itsensä, että kokeneiden rikostutkijoiden toimesta siihen tulokseen, että on fyysisesti mahdotonta, että Anneli on murhaaja. Murhan myöhempiä tutkijoita tällaiset fyysiset todisteet ja fysiikan lait eivät ole olleet estelemässä, kun Annusta on leivottu murhaajaa.
Joutsenlahden, jos kenenkä, kirjoitus täyttääkin blogimme kriteerit ja julkaistaan tässä alla. Annelin tyttären nimen jätin julkaisematta. Tässä siis Juha Joutsenlahden viesti:
Tämän kirjeen sisältö liittyy Ulvilan murhatutkintaan. Kirje on julkaisuvapaa
luottamani henkilön Markus Stenforsin välittämänä, mikäli joudun rikosasiassa
syyttäjän/poliisin pakkokeinojen
kohteeksi.
Torstaina 14.6.2012 sain
virkapuhelimeeni puhelun ”tuntemattomasta numerosta” KRP:n rikoskomisariolta,
joka kertoi minun olevan epäiltynä rikokseen liittyen Ulvilan
murharikostutkintaan. Minusta on työhöni liittyen tehty rikosilmoituksia ja
kanteluja ennenkin, joten asiassa ei särähtänyt korvaani muu kuin ”Ulvilan
murhatutkintaan liittyen”. Kysyessäni tarkennusta, rikoskomisario kertoi asian
liittyvän epäillyn tunnistukseen. Asiassa oli tehty lukuisia ns.
paperikuvatunnistuksia, mutta muistaakseni vain yksi livetunnistusrivistö.
Mieleeni tuli kesällä 2007 tai 2008 koottu tunnistusrivistö, josta Anneli Auer
tunnisti porilaisen näyttelijän murhan mahdolliseksi tekijäehdokkaaksi. Kysyin
tätä ja rikoskomisario myönsi asian liittyvän ko. tapahtumaan. Kysyin mistä
rikoksesta minua epäillään, mutta hän ei suostunut kertomaan mitään tarkkaa,
ehkä virkavelvollisuuden rikkomisesta, ehkä jostakin muusta? Hän kertoi, että
jutun tutkinnanjohtajana toimisi valtakunnansyyttäjäviraston syyttäjä, joka
kertoisi minulle tarkemmin asiasta. Asia ihmetytti minua. Aina aikaisemmin
minulle on täsmällisesti kerrottu, mistä rikoksesta minua epäillään. Olin myös
itse toiminut ns. poliisirikostutkinnan tutkijana Tampereelta vuodesta 1997
saakka, joten tiedän miten ko. asioissa pitäisi menetellä.
Rikoskomisario
kertoi, että milloin pääsisin kuulusteluun. Koska minulle ei ollut
työpäiväkirjaa käsilläni, ehdotin että voisimme sopia asiasta maanantaina
18.6.12, koska olisi silloin päivävuoron töissä. Muutoin päivystin yövuoron
viikonloppuna. Asialla tuntui kuitenkin olevan kiire. Maanantai ei kävisi.
Asiasta olisi sovittava heti. Hän kysyi sopiiko minulle keskiviikkona 20.6.12?
Kaivoin käsipäiväkirjan ja ilmoitin, että olen iltapäivän työvuorossa eikä
minulla taida olla mitään erityistä. Sovimme keskiviikkona kello 10.00.
Ihmetykseni vain kasvoi, kun hän ehdotti, että tulisin kuulusteluun Helsinkiin,
koska Porissa kuulusteluni rikoksesta epäiltynä saattaisi olla kiusallista?
Sanoin, että Porikin kyllä käy, mutta voin myös matkustaa 250 kilometrin päähän
Helsinkiin. Tämänkin tuntui hieman kummalliselta, sillä yleensä näissä asioissa
kuulustelija tulee kuultavan luo, eikä päinvastoin? Rikoskomisario kertoi, että
kuulustelu tehtäisiin Valtakunnansyyttäjävirastossa tai KRP:ssa Vantaalla. Hän
kertoi, että voin käyttää asiassa avustajaa ja että kuulusteluni tultaisiin
videoimaan. Rikoskomisario kertoi, että myös syyttäjänä toimiva tutkinnanjohtaja
haluaa keskustella kanssani. Ehdotin jälleen maanantaita, mutta hän sanoin
syyttäjän soittavan minulle jo ko. päivänä virkapuhelimeeni. Lopetimme puhelun
ystävällisissä merkeissä tutkijan antaessa minulle yhteistietonsa ja jäin
odottamaan tutkinnanjohtajan soittoa virkapuhelimeen.
Pian puhelimeni
soi, mutta ei virkapuhelin, vaan oma salainen puhelinnumeroni. Mistä hän oli
saanut numeroni? Tutkinnanjohtajana toimiva syyttäjä oli lyhytsanainen. Hän ei
halunnut kertoa mistä rikoksesta/rikoksista minua epäillään, kuka on tehnyt ko.
asiasta ilmoituksen, miksi asiasta kuulustellaan minua vasta nyt tai mistään
muustakaan perusasiasta, josta minun olisi hyvä tietää voidakseni puolustaa
itseäni. Hän vain kertoi, että olen rikoksesta epäilty ja minun pitäisi saapua
mahdollisimman pian kuulusteluun. Puhelu ei herättänyt luottamustani.
Kysymysmerkkien koko päässäni kasvoi. Jotain ”suurta” täytyi olla näiden
tapahtumien takana. Miksi juuri nyt? Miksi vasta nyt? Miksi näin kova kiire?
Miksi epäilyjä ei haluttu yksilöidä? Miksi minun pitäisi matkustaa Helsinkiin?
Mieleeni tuli 17.–18.6.12 Imatralla järjestetyt poliisipäällikköpäivät, jossa
mukana olivat poliisipäälliköt ja poliisiylijohtaja Paatero. Tästä asiasta on
pitänyt päättää korkealla tasolla. Epäilykseni siitä, että minua ei tässä
jutussa kohdeltaisi kovin oikeudenmukaisesti, kasvoivat.
Puhelujen
jälkeen assosioin noin viiden vuoden takaisen tilanteen, jossa ollessani
tutkinnanjohtajana Porissa sattuneessa ns. opiskelijasurmassa, syyttäjä kutsui
minut poikkeuksellisesti luokseen neuvotteluun. Syyttäjän mukaan syynä oli
toisen epäillyn vankilassa lähettämät ns. mutkakirjeet, joista meidän pitäisi
puhua. Ihmettelin, että miksi näistä asioista ei voisi puhua puhelimitse ja otin
varmuuden vuoksi mukaani kaksi jutun tutkijaa. Epäilykseni osuivat oikeaan. Kyse
ei ollutkaan ns. mutkakirjeistä, vaan syyttäjän itse hankkimasta (esitutkinnan
ulkopuolisesta) kuolemansyyntutkijan raportista, jonka mukaan teko ei ollut
tappo, vaan tapaturma. Tyrmistyimme, kun syyttäjä ilmoitti, että hän ei aio
nostaa syytettä kahdesta tutkimastamme taposta. Ilmoitin heti, että jos syyttäjä
jättää syyttämättä, kantelen hänen toiminnastaan. Syyttäjän päätöksellä toinen
epäillyistä pääsi vapaaksi ja minä kantelin syyttämättäjättämispäätöksestä.
Jouduin asian vuoksi silloisin lääninjohdon, poliisilaitoksen johdon ja
syyttäjien puhutteluun, jossa minut lähes ”lynkattiin”. Asia eteni
oikeusistuimissa ja lopputulos oli, että molemmat tekijät saivat ns.
opiskelijasurmassa taposta sekä HO:ssa että KKO:ssa 10 vuotta vankeutta. Toista
tappojuttua KKO ei ottanut käsittelyyn. Vaikka olin tuolloin ollut ko. asiassa
”oikeassa”, eipä minua jälkeenpäin juuri kiitelty (paitsi opiskelijauhrin
omaiset). Maksan edelleen laskua tuosta uhmakkaasta
kantelutoimenpiteestäni.
Sitten tähän Ulvilan murha-asiaan, jossa toimin
1. tutkinnanjohtajana vuoden ja 8 kuukautta, alusta asti yhtenäisemmin kuin
kukaan muu. Jutun teknisen ja taktisen tutkinnan alkutoimet rikospaikalla hoiti
rikosylikomisario Pauli Kuusiranta. Uhri oli jo siirretty pois
tapahtumapaikalta, kun sain 1.12.2006 puoliltapäivin tietää rikoksesta. Asia
olisi kuulunut rikoskomisario Marja Kiiskille, mutta hänen poissa ollessaan
Kuusiranta määräsi asian minun johdettavakseni. Jutun päätutkija oli
rikososaston kokenein väkivaltarikostutkija rikosylikonstaapeli ”ihmistuntija”
Kare Koskinen ja teknisen rikospaikkatutkinnan oli suorittanut tekniikan
vanhempi rikoskonstaapeli ”älykkö” Matti Mäkinen. Melko pian kävi ilmi, että
jutussa mahdollisten epäiltyjen määrä (työ-, läheis-, tuttava-, opiskelijapiirit
jne.) oli valtava. Kritiikistä huolimatta myös uhrin puoliso, Anneli Auer oli
koko ajan epäiltyjen joukossa mukana - kokonaisuus, mutta erityisesti teknisessä
tutkinnassa kertynyt näyttö, ei vain tukenut hänen
syyllisyyttään.
Henkirikostutkinnassa rikospaikan oikeat alkutoimenpiteet
ovat usein ratkaisevassa asemassa. Silloin kootaan kasaan sellaista teknistä
näyttöä, joka ”on ja pysyy” muuttumattomina tapahtui taktisessa tutkinnassa mitä
tahansa. Rikospaikalta havaittiin erinäinen määrä erilaisia näytteitä ja jälkiä,
joita ei pitäisi pystyä jälkeenpäin muuttamaan eikä manipuloimaan. Paikalla oli
todennettavissa mm. kymmeniä verisiä jalkineenjälkiä sekä sisätiloissa että
terassilla (sittemmin 30 cm pitkä jalkineenjälki muuttui kengännumeroissa
pienemmäksi), tekijältä tekopaikalle jäänyt veitsi (josta saatu
asiantuntijalausunto puuttui esitutkinta-aineistosta), sängystä löytyneestä
kuusenklapista tuntemattoman miehen DNA-tunniste (päällekkäin tuntemattoman
miehen ja uhrin DNA:ta), lasinpaloja (joiden lentosuunta muuttui tutkinnassa 180
astetta), hätäkeskuksen ääninauha (jota äänitutkimuksessa leikattiin, muokattiin
ja manipuloitiin useita kertoja aina taktisentutkinnan haluamaan suuntaan),
”vieraat kuitunäytteet” uhrin ja Auerin vaatteissa sekä verhoissa, uhrin vammat
kahdella eri aseella tehtynä (kasvoihin vammoja tehnyttä asetta ei koskaan
löydetty), Anneli Aurin hengenvaarallinen vamma jne. Lisäksi mm. Annelin
havainnot tekijästä (ei tutkinnan aikana muuttunut) sekä Annelin tyttären näköhavainto
ovenlasista poistuneesta tekijästä (tytärtä on yritetty saada muuttamaan
kertomustaan, mutta hän ei ole sitä muuttanut) kertovat minulle yksityiskohtiin
tarkemmin menemättä sen tosiasian, että Anneli Auer ei käytännössä ole voinut
surmata miestään. Asia on ollut monimutkainen ja siinä on paljon tulkinnanvaraa,
mutta ei niin paljon, ettenkö voisi olla ko. päätelmästäni täysin varma. Samaa
mieltä kanssani ovat jutun taktinen päätutkija Kare Koskinen ja tekninen tutkija
Matti Mäkinen. Me kaikki olemme sitä mieltä, että taloon tuli ulkopuolinen
henkilö, joka surmasi Jukka S. Lahden ja jota ei ole vielä tavoitettu. Tätä
ajattelua tuki myös teosta ja tekijästä ansiokkaan profiloinnin tehnyt Helinä
Häkkänen-Nyholm (työsuhdetta KRP:ssa ei jatkettu?). Samoin Anneli Aueria kävi
parin päivän ajan puhuttamassa mm. Eveliinan surman ratkaissut KRP:n Markku
Tuominen, joka ei kertomansa mukaan nähnyt Anneli Auerissa tekijää.
Kun
murhasta oli kulunut noin 3 kuukautta, ehdotin silloiselle vs. poliisipäällikkö
Matti Kulmalalle jutun siirtämistä KRP:lle. Juttu oli osoittautunut tavanomaista
vaikeammaksi eikä tutkintaryhmä ollut päässyt tekijän jäljille. Jutun
tutkinnanjohtajuuden lisäksi minulla oli johdettavani RTP
(rikostietopalveluyksikkö) ja paljon työllistänyt huumeryhmä. Pääperusteena
siirtoehdotukselleni oli kuitenkin se, että me emme olleet saaneet kiinni
tekijää. Ajattelin, että KRP voisi katsoa asiaa ”uusin silmin” ja keskittyä
siihen täysipainoisesti. Kulmala suostui pyyntööni, minkä vuoksi otin yhteyttä
KRP:n Turun yksikön päällikkö Heikki Kopperoiseen. Kopperoinen suostui
ehdotukseeni ja määräsi uudeksi tutkinnanjohtajaksi Teijo Ristolan. Olin
tyytyväinen ja ehdin antaa jo Satakunnan Radion toimittaja Tapio Termoselle
haastattelunkin vaihdosta. Silloinen lääninpoliisijohtaja Mikko Paatero
kuitenkin puuttui asiaan. Paatero oli saanut selville siirtoaikeen ja hän soitti
minulle. Keskustelumme päättyi siihen, että Paatero perui jutun tutkinnan
siirron KRP:lle ja määräsi minut jatkamaan tutkinnanjohtajana. Termonen sai
Paaterolta uuden haastattelun. Näin jälkeenpäin ajatellen jutun siirto KRP:lle
oli säästänyt monelta sotkulta, johon myöhemmin jutun tutkinnassa ajauduttiin.
Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi Paatero ei halunnut tämänkaltaista juttua
KRP:n tutkittavaksi.
Kesällä 2007 juttuun tutkijaksi tullut Tapio
Santaoja soitti minulle Ulvilan poliisiasemalta ja kertoi, että jo jutun
alkuvaiheessa puhuteltu porilainen näyttelijä pitäisi ottaa perusteellisempaan
tutkintaan. Tuolloin Santaoja kuulusteli henkilöä, joka vahvasti epäili
näyttelijää tekoon varsin vahvoin perustein. Jutun keskeneräisiä tutkintalinjoja
oli kymmeniä ja aloittamattomia vielä enemmän. Lähdin Ulvilan poliisiasemalle ja
siellä päätimme, että tutkisimme tämän epäilyksenalaisen tutkintalinjan loppuun.
Tutkinta eteni ja uusia seikkoja epäilyn suhteen nousi esiin. Lopulta epäilty
otettiin kiinni, häntä kuulusteltiin ja mm. näytettiin tunnistusrivissä
Auerille. Tunnistus ei mennyt aivan nappiin, sillä tunnistuksen aikana yhden
tunnistusrivissä olleen henkilön puhelin soi. Auer tunnisti rivistöstä epäillyn,
tosin sanomalla, että tekijä saattoi olla hieman pidempi, mutta ruumiinrakenne
täsmäsi. En kuitenkaan luottanut asiaa pelkän tunnistuksen varaan, vaan pidimme
syyttäjien kanssa palaverin, jossa kävimme läpi kokonaisuutta. Jutun varsinainen
syyttäjä oli tuolloin vuosilomalla eikä päässyt ottamaan kantaa asiaan.
Syyttäjät halusivat, että epäillyn esitutkintaa jatketaan ja häntä esitettäisiin
vangittavaksi. Vangitsemisvaatimuksesta tuli lähes kuusisivuinen. Tehdystä
tunnistuksesta oli maininta vain muutamassa lauseessa. Tunnistus oli siis vain
yhtenä asiana laajassa kokonaisuudessa. En halunnut korostaa tunnistusta liikaa,
koska Auer oli jo aiemmin tehnyt mahdollisen tunnistuksen eri henkilöstä jutun
alkuvaiheessa. Käräjäoikeus vangitsi epäillyn. Olin sopinut KRP:n Häkkäsen
kanssa, että hän tekisi epäillyn videokuulustelusta analyysin, jonka avulla
voisimme joko lujittaa uskoamme epäilyn suhteen tai poissulkea ko. henkilö pois
epäiltyjen joukosta. Häkkäsen saatua analyysinsä valmiiksi hän ilmoitti minulle,
että epäilty ei vaikuta tekijältä. Myöskään klapista löytynyt DNA ei vastannut
epäillyn DNA:ta. Tein kokonaisuudesta omat johtopäätökseni ja esitin heti
seuraavana aamuna Porin käräjäoikeudelle epäiltyä vapautettavaksi. Käräjäoikeus
vapautti epäillyn. Vuosilomalla ollut jutun syyttäjä soitti minulle ja taas sain
moitteita. Hänen mukaansa ko. henkilön esitutkinta oli vasta alkuvaiheessa eikä
minun olisi pitänyt esittää ko. henkilöä vapautettavaksi. Näin jälkikäteen
ajatellen vapauttamispäätös oli kuitenkin ainoa oikea ratkaisu ko.
tilanteessa.
Jutun esitutkinnassa tehtiin valtava määrä työtä.
Lääninpoliisijohto Paateron ja erityisesti poliisitarkastaja Tarmo Lamminahon
johdolla tuki tutkintaamme kaikin mahdollisin tavoin. Tutkintaryhmään saimme
alueemme parhaat osaajat, mutta juttu vain ei auennut. Kymmeniä vihjeitä
tarkastettiin resurssipulan vuoksi ”kevyellä kosketuksella” eikä täyteen
varmuuteen päästy missään. Jotenkin oli luotettava klapista löytyneeseen
DNA:han, mutta lukuisat DNA-näytteetkään eivät tuottaneet tulosta. DNA:n
omistajaa ei koskaan löydetty. Lopulta 1.8.2008 jutulle saatiin uusi
tutkinnanjohtaja, pian eläköityvä rikosylikomisario Pauli Kuusiranta. Epäilykset
alkoivat kohdistua Aueriin. Porissa ei ole jäänyt selviämättä ainuttakaan
henkirikosta sotien jälkeen…
Syksyllä 2009 Anneli Auer vangittiin. Tiesin
kyllä tutkinnasta, joka pyrittiin minulta salaamaan kaikin mahdollisin tavoin,
mutta silti vangitseminen oli minulle yllätys. Vangitsemisen tultua julkisuuteen
KRP:n Häkkänenkin laittoi minulle ihmettelevän tekstiviestin. Soitin hänelle ja
ihmettelimme yhdessä jutun uutta käännettä.
Mielessäni oli valtava
ristiriita. En halunnut sotkeutua mitenkään jutun nykyiseen tutkintaan, mutta
koska olin varma, että Anneli Auer ei voinut olla tekijä, oli minun omantuntoni
vuoksi ilmaistava asia julkisesti. Kerroin eriävän mielipiteeni julkisesti sekä
rikososaston päällystöpalaverissa että alipäällystöpalaverissa. Mielipiteeni
herätti erityisesti jutun tutkintaryhmässä paheksuntaa ja parin viikon sisällä
tieto eriävästä mielipiteestä oli luettavissa lehdistä. Toimittajat kysyivät,
että olinko tutkinnanjohtajana ollessani valehdellut tiedottamistani asioista
ulkopuolisesta tekijästä. Kerroin, että en ollut valehdellut. Kysyttäessä, että
olenko sitä mieltä, että Anneli Auer ei olisi tekijä, vastasin, että en
kommentoi. Näistä kommenteista poliisipäällikkö raivostui minulle ja huusi
minulle työhuoneessaan, että miksi minun oli pitänyt kertoa mielipiteestäni
julkisesti. Kerroin hänelle pitäväni mielipiteestäni kiinni, minkä jälkeen minun
ilmoitettiin olevani virkarikossyytteessä. Näkemysero virallisesta
tutkintalinjasta oli liian iso juttu ”viralliselle tutkintalinjalle ja koko
johdolle”. Ihmettelin sitä, että jos poliisipäällikkö auditoriossa useaan eri
otteeseen ilmoittaa, että juttu on selvinnyt ja Anneli Auer on varma tekijä,
minä en olisi saanut edes vaimeasti ilmaista omaa mielipidettäni. Tällöin en
edes tiennyt, että Kare Koskinen ja Matti Mäkinen olivat kanssani samaa mieltä.
Julkista ihmetystä herättivät myös kakkukahvit ja päällikön ojentamat kirjeet,
joissa hän palkitsi avainhenkilöitä onnistuneesta murhatutkinnasta, vaikka asiaa
ei ollut edes käsitelty käräjäoikeudessa. Laitoksen sisällä jouduin melkoisen
painostuksen kohteeksi. Yritin vain kestää myös julkisen paineen, jonka alle
perustellun mielipiteeni vuoksi jouduin. Nieleskellä on pitänyt, mutta hengissä
ollaan.
Kevään 2010 käräjäoikeudenistunnossa kerroin perustellun
mielipiteeni asiasta. Joku toimittaja juoksi perässäni ja kysyi, että oliko
minulla ja Auerilla ollut suhde? Ja miksi olin niin vihattu henkilö
poliisilaitoksella? Päällikkö antoi julkisesti lehteen laittoman lausunnon
keskeneräisestä virkarikosasiastani. Olin pakotettu puolustautumaan myös
julkisesti, minkä tein Satakunnan Kansassa toimittaja Harri Aallolle.
Poliisipäällikkö järkyttyi artikkelista ja kirjoitti sähköpostifoorumille
laitoksella olevasta kriisistä. Laitoksella pidettiinkin jutun tutkintaan
osallistuneiden kesken kriisipalaveri, jota veti defusing/debriefin-toimintaan
koulutettu tutkija. Palaveriin jätettiin kutsumatta kuitenkin allekirjoittanut
sekä Koskinen ja Mäkinen. Yksi kriisipalaveriin osallistunut tutkija kertoi
tilaisuudessa minuun kohdistuneesta lynkkausmentaliteetista. Hän oli samalla
ilmoittanut, ettei enää osallistuisi vastaavaan tapahtumaan. Tämän jälkeen
päällikkö ilmoitti, että minut siirretään pois rikostutkinnasta laajan
epäluottamuksen vuoksi. Tulokseni nollattiin. Johdollani saavutetuilla teoilla
esim. huumerikostutkinnassa ei enää ollut merkitystä. Projektini
valtakunnallinen poliisin työsuojelupalkinta oli unohdettu. Olin luopio, josta
piti päästä nopeasti eroon. Minut leimattiin huonoksi poliisiksi. Oli kuitenkin
yksi rohkea henkilöstöryhmä, joka uskalsi uhmata laitoksen johtoa. RTP:n ja
huumerikostutkinnan väki, jonka kanssa olin työskennellyt lähes 10 vuotta. He
lähettivät laitoksen johdolle allekirjoittamansa vetoomuskirjelmän, jossa he
ilmoittivat haluavansa pitää minut esimiehenään - ettei minua siirrettäisi
toisiin tehtäviin.
Pakkosiirto oli kuitenkin tosiasia. 1.6.2010 minut
siirrettiin valvonnan ja hälytystoiminnan komisarioksi, jossa tehtävässä olin jo
toiminut kolmen neljän vuoden ajan sekä Porissa että Tampereella. Entisen
alaisteni kiellettiin olemasta kanssani missä tekemisissä ryhmästä erottamisen
uhalla. Laitoksen 4. kerrokseen minulla ei enää olisi asiaa. Muutamia minun
kanssani keskustelleita henkilöitä otettiin huumeryhmän uuden esimiehen toimesta
puhutteluun. Koulutetuimpana ja eniten päällystökokemusta omaavana minut
siirrettiin valvonnan sijaisuuksissa rankingin alimmalle oksalle. Ja muutoinkin
minulle näytettiin paikkani. Toimenkuvastani riisuttiin johdon mielestä
”tärkeitä” toimenkuvia. Onneksi valvonnan esikunta ja kenttäväki otti minut
avoimin mielin vastaan eikä minuun siellä suhtauduttu vihamielisesti. Kentän
väki tekee rehellistä työtä kovassa paineessa ja olen ollut hyvillä päästessäni
kehittämään ja tukemaan tätä kansalaisten kannalta tärkeää
tehtävää.
Kesällä 2010 sain lomapäivältäni kutsun tulla kuulemaan
rangaistukseni. Mielipiteeni ilmaisemisen vuoksi sain ”kirjallisen
huomautuksen”. Se oli virallinen, julkiseen osoitettu hinta siitä, että olin
uskaltanut olla eri mieltä Ulvilan murhamysteerissä. Torstaisten
puhelinsoittojen jälkeen minuun kohdistuva vaino tuntuu jatkuvan. Minusta
halutaan julkinen syntipukki Ulvilan murhan tutkinnan melko totaaliseen
epäonnistumiseen, jossa toki olin alkuvaiheissa mukana. Olen valmis ottamaan
omasta osuudestani täyden vastuun. Onko kyseessä joidenkin omien virheiden
peittely? Vai tuleva jälkipyykin pelko? Mitä voisi olla odotettavissa? Mistä
johtuu syyttäjän kiire? Voisiko se johtua siitä, että virkarikos vanhenee
viidessä vuodessa? Mutta miksi kanssani piti odottaa kalkkiviivoille? Tuntuu,
että taas on aika puolustautua. Olo on kuin haavoittuneella eläimellä… Jotenkin
ymmärrän paremmin kollegoitani Paavo Seliniä, Matti Mikkolaa, Jari Aarniota…
Mitä poliisissa tapahtuu?
Ulvilan murha? Mitä kukakin uskoo? Miten asiat
tulkitaan? Mitä halutaan nähdä? Mikä osuus kokonaisuudessa on viranomaisten
omalla henkilökohtaisella kunnialla ja valtapolitiikalla? Miten tulkitaan
käsitettä ”oikeudenmukainen yhteiskunta”? Poliisilaki alkaa: ”Poliisin tehtävä
on OIKEUS- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen…”
Joidenkin intressipiirien etu
ei ehkä vain kestäisi tappiota Ulvilan murhajutussa? Ehkä nyt on viimeinen hetki
yrittää liata loputkin maineeni rippeistä? Miltä vaikuttaisi virkarikoksesta
epäilty poliisi todistajana KKO:ssa? Ei, se ei näyttäisi hyvältä. Mitä muuta on
vielä tulossa? En tiedä? Nähtäväksi jää… Kaksi asiaa, jota tässä tapauksessa
erityisesti toivon on, että: 1) oikeus voittaa ja 2) voimia
läheisilleni.
Ensinnä haluaisin toivottaa Juhalle voimia. On upeaa, että joku jaksaa ja uskaltaa puolustaa oikeutta tässä tapauksessa, tapauksessa, joka alkaa muistuttaa lähinnä farssia. En ole juurikaan uutisointia seurannut, mutta kirjeen alku ja mainitut päivämäärät herättivät pelkoni siitä, että pakkotoimiin lienee ryhdytty.
VastaaPoistaToinen mielessäni pyörinyt ajatus on, että mitä enemmän syytteitä Annulle keksitään, sitä varmempi olen hänen syyttömyydestään. Toivon Annullekin voimia jaksaa.
Olen kuvitellut eläväni oikeusvaltiossa. Nyt en enää ole siitä niin varma.
Rohkeus ja oikeudenmukaisuus ovat samassa ihmisessä harvinainen yhtälö. Tutkimuksia on tehty mm siitä miten vankiloissa äärikiusaamisen uhriksi joutuneille löytyy tukijoita tutkittavien 50 hlön piiristä tasan yksi. Anneli Auerille ei ole maamme miljoonista asiasta lukeneesta monikaan näin rohkeaksi uskaltautunut. Juha Joutsenlahti saa hatunnostoni kun uskaltaa kertoa minkä tietää. Ja hän jos joku todellakin TIETÄÄ. Samoin kuin Auerin casen parissa tuhansia tunteja viettänyt asianajaja Manner. Hänenkään ei tarvitse sanoa mutta sanoo että TIETÄÄ että Auer on syytön. Samoin kuin kaikki asiaan perinpohjin perehtyneet vähänkään älykkäät ihmiset. Voiko olla täysin varma syyttömyydestä? Sanoisin näin että Annelin syyttömyys on paremmin todistettavissa kuin kenenkään muun suomalaisen tähän murhaan. Hovioikeus jo nämä todisteet jälkikäteen tehtyjen todisteiden lisäksi on nähnyt ja onneksi osannut nekin huomioida.
VastaaPoistaKorkeimpaan oikeuteen mennään ilmeisesti vain puhdistamaan syyttäjän ja poliisijohdon edessä olevaa jälkipyykkiä jo etukäteen. Kun todisteista ei ole tukemaan syytettä yritetään ne nollata. Joutsenlahti kyseenalaistaa todistajana. . Syytetään vaikka lopulta saatanan palvonnan avulla. Jos keksivät vielä vääntää tyttärestä joka ollut horjumaton huppumieshavainnostaan kanssarikollisen äidilleen on syyttäjä mielestäni laitettava keksimään Tri Sykerölle kilpailevan lasten kirjasarjan,, mielentilatutkimukseen, tai ainakin noitavainokerhon puheenjohtajaksi. Eikö saatanismissa juuri ole kyse mm noidista? Niitä syyttäjä ei ehkä ole vielä tavannut mutta Roviolle yhden naisen viennistä hänellä tuntuu olevan kohta laajin kokemus tässä valtakunnassa. Kauhulla odotellaan kohdistaako vainon 9v tytärnoitaan? Syyttäjän mielikuvitukselliaan ei ole ollut rajoja tähänkään asti joten toivotaan että keksii nyt jotain tämän ilmeisesti pieleenmenneen saatananpalvonnan ylittävää. Ufo-ukkoja äidin ja tyttären salaliittotovereiksi ? Itse olisin varmasti vainoharhainen jos olisin joutunut Joutsenlahden työympäristössä ko syyttäjän kanssa esitutkintaa tehnyt ja sitten joutunut selkäänpuukottajien ja median lynkkauksen kohteeksi esimiehen ja kolleegoiden taholta tietäen mitä vainon kohteena olo on Auerin perheelle tehnyt. Voimia Juha Joutsenlahdelle ja perheelleen. Samoin Anneli Auerille ja lapsilleen sekä Mannerille.
Olen itse seurannut tapausta aktiivisesti vasta parin vuoden ajan ja alkuun valtamedian erittäin puolueellinen uutisointi vaikutti näkemykseeni rankasti. Seurasin pitkään sivusta kirjoittelua murha.infossa, kunnes totaalinen ärsyyntyminen sai minut rekisteröitymään palstalle. Aineiston penkominen jopa media-alaa opiskelleelle ihmiselle oli vaikeaa, välillä lähes mahdotonta: vanhojen uutisten kaivelu ei todellakaan ollut mitenkään helppo tehtävä. Lopulta sain "oman pakettini" koottua ja kokonaiseksi, ja lopputulos kauhistutti. Törmäsin asioihin, joita en uskonut Suomessa tapahtuvan kuuna päivänä. Meidät on hienosti aivopesty uskomaan sivistys- ja oikeusvaltioon, jota ei todellisuudessa ole (vielä) koskaan ollut olemassakaan, mutta onneksi sinisilmäinen kansa on vihdoin aukaisemassa silmiään. Toivon sydämeni ja sieluni pohjasta, että tälle kaikelle tulee vihdoin loppu -että oikeudenmukaisuus, rehellisyys ja totuus voittavat lopulta.
VastaaPoistaOman mielenterveyteni ja hyvinvointini kannalta oli onnenpotku, että sain taannoin murha.infosta lähtöpassit -tosin väärin perustein. Itse olen sitä mieltä, ettei kansaa pidä aliarvioida suojellen sitä totuudelta, joka saattaisi olla joillekin vaikea kestää. Meidän on vaadittava takaisin rohkeutemme ja voimamme ja puolustettava totuutta sellaisena, kuin me sen tunnemme. Ei mitään tai ketään vastaan, vaan kaikkien puolesta: ihmisten puolesta, inhimillisyyden puolesta, totuuden puolesta, maailman puolesta.
Syvä tukeni ja paljon suojelusenkeleitä Juha Joutsenlahdelle, Juha Mannerille, Pekka Lehdolle ja muille valtavien paineiden alla tämän tapauksen parissa työskenteleville. Kiitos ja kumarrus Jyrki Virolaiselle, Mikko Niskasaarelle ja muille vastaaville, jotka uskaltavat rohkeasti kyseenalaistaa kaikki ne merkillisyydet, joita tähän tapaukseen liittyy. Kunnioitukseni myös teille, kolmelle mahtavan rohkealle naiselle, jotka uskalsitte astua esiin kaiken ivan ja pilkan uhallakin. Sulkekaa korvanne ilkkujilta, sillä teidän totuutenne on teidän totuutenne, ja teillä on täysi oikeus puolustaa sitä.
Lämpimiä ajatuksia ja rakkautta lähettäen,
"Mileva"